"Minun pitää pärjätä." — Avun pyytämisen häpeä ja kehon viisaus

On sanoja, joita ei koskaan sanottu ääneen.
Auta! Apua! En osaa! En jaksa! Ei saanut pyytää. Ei saanut tarvita.
Piti vain pärjätä.

Moni meistä kantaa kehossaan tätä näkymätöntä perintöä, johon kehoterapia tarjoaa apua. Terapiassa voi kuulla omat kivut ja kaataa satuttavat uskomukset.

Olemme oppineet uskomaan, että avun pyytäminen olisi heikkoutta. Että pärjääminen yksin on arvokkaampaa kuin tarvitseminen yhdessä. Ahdistava ja tukahduttava suomalainen eetos, jossa kasvuympäristössä meistä tehtiin selviytyjiä – mutta usein sillä hinnalla, että yhteys katkesi hengitys hengitykseltä. Ensin itseen. Sitten toisiin.

Nämä uskomukset lisäävät alttiutta masennukseen, ahdistukseen, yhteyden katkeamisen ja niin laaja-alaisesti elämänhallintaan vaikuttaviin kysymyksiin.

Kehossa elävä tarina

Kehon viisaus sopeutuu, jännittyy, vetäytyy. Siitä tulee varuillaan oleva, herkkä, liiankin vastuullinen. Monen sisällä elää yhä se pieni, yksin pärjäävä lapsi, joka oppi, että tarvitseminen tekee taakaksi. Ja sitten joku on vihainen, pettyy, hylkää…

Tämä tarina elää hermostossamme.

Kurkkuun nousee pala jo pelkästä ajatuksestakin pyytää apua. Keho jännittyy ennen kuin olemme edes uskaltaneet kysyä, saisimmeko olla hetken jonkun toisen varassa. Ja jännitteen takia, kysymys jää yleensä sinne kurkkuun.

“Ei, hitto, kyllä mä pärjään yksin. Emmä viitsi vaivata ketään. Tuleepahan nopeammin tehtyä. Ihan liikaa vaivaa…”

Stephen Porgesin polyvagaaliteorian mukaan yhteyden kokemus ei synny sanoista vaan kehon turvallisuuden tunteesta. Jos keho ei tunne olevansa turvassa, yhteys ei ole mahdollinen. Siksi moni meistä ei voi vain “ottaa rennosti” tai “luottaa muihin” — ei siksi, että ei haluaisi, vaan siksi, että keho ei salli sitä.

Parisuhde ja avunpyynnön tuska

Parisuhteessa ja ihmissuhteissa tämä näkyy kivuliaasti. “Minä teen kaiken yksin.” “Miksei se koskaan huomaa, että mä tarvitsen?” Ja silti, kun toinen kysyy, tarvitsemmeko jotakin, vastaamme usein: "En mitään." “Ein tarvitse apua, oo vaan rauhassa.”

Avun pyytäminen ei ole vain teko. Se on paljastumista. Se on kehon tasolla pieni kuolema: minun pitäisi pärjätä, ja nyt en pärjääkään.

Mutta juuri tässä on yhteyden mahdollisuus.

Turvallisessa suhteessa ei tarvitse aina jaksaa. Siellä voi pyytää, vaikka äänellä, joka särkyy. Siellä voi levätä toisen varassa. Ja jos ei voi, silloin ei tarvitse syyttää itseään — vaan kysyä: mistä tämä tuli? Keneltä minä opin, että apu ei kuulu minulle?

Erityisesti naisille: kehon kantama kulttuurinen hiljaisuus

Naisilta odotetaan usein hoivaamista, hallitsemista, kuormankantamista. On sukupolvelta toiselle siirtyviä uskomuksia siitä, että nainen ei pyydä vaan antaa, ei väsy vaan jaksaa, ei tarvitse vaan tukee.

Kehollisesti tämä voi näkyä mm. kuukautiskierron yli elämisenä, väsymyksen ohittamisena, jatkuvana kontrollin tarpeena. Keho supistuu, vaikka hymy pysyy. Tämä ei ole sinun vikasi – tämä on opittua. Ja siksi sen voi myös purkaa, pala palalta.

Turvallisuutta ei voi pakottaa, mutta sen voi rakentaa. Se alkaa pienistä hetkistä: kun kuulemme itseämme lempeämmin. Kun harjoittelemme avun pyytämistä ensin itseltämme, sitten toiselta.

Miten avautua uudelleen?

Jos olet elänyt niin, että avun pyytäminen on mahdotonta, et ole yksin. Moni meistä kantaa tätä haavaa.

Mutta keho voi oppia uutta. Hermosto voi löytää takaisin yhteyteen.

• Harjoittele pienissä hetkissä. Pyydä jotakuta pitämään kädestä, vaikka vain hetken. Pyydä tuomaan lasi vettä. Makaa vaikka tiskit on tiskaamatta. Muista syntymäpäivää viestillä yllätysjuhlien sijaan.

• Kirjoita ylös, mitä oikeasti tarvitsisit. Sanoittaminen itselle on jo alku. Minulle tärkeää olisi… Tarvitsisin eniten nyt…

• Muista: tarvitseminen ei tee sinusta heikkoa. Se tekee sinusta inhimillisen.

Yhteys ei ole tunne. Se on tila kehossa, jossa uskallat olla totta.
Turvassa ei tarvitse pärjätä yksin.

“Yhteys itseen on usein se ensimmäinen, joka katkeaa – ja viimeinen, joka löytyy.”