Miltä ystävyyden kuuluu tuntua?

Laitat ystävälle viestin ja kysyt, koska nähtäisiin. Hänellä on kiirettä eikä mikään ehdottamasi aika oikein sovi. Hän ei kuitenkaan ehdota uutta aikaa. Muutaman viikon päästä kysyt uudelleen ja lopulta löytyy päivä, yleensä sellainen, joka sattuu sopimaan hänen kalenteriinsa.

Kun sitten tapaatte, teillä voi olla aivan valtavan kivaa. Juttelette, nauratte ja viihdytte yhdessä. Saatatte puhua pitkään asioista, joita ette muiden kanssa puhu. Kotiin lähtiessä ajattelet, että olipa ihana nähdä.

Sitten kuluu taas aikaa eikä toisesta kuulu mitään.

Minä elin tällaisissa ystävyyssuhteissa pitkään. Ne eivät tuntuneet huonoilta ystävyyksiltä, koska tapaamisissa oli usein aidosti mukavaa. Ihmiset olivat minulle tärkeitä ja halusin pitää heidät elämässäni. Epätasapaino näkyi muualla: siinä, kuka otti yhteyttä, kuka ehdotti tapaamista ja kuka alkoi etsiä uutta aikaa, jos ensimmäinen ei sopinut.

Jos minä en tehnyt sitä, saattoi tulla pitkä hiljaisuus.

Minulla oli pitkään valtava kaipaus päästä tästä tavasta irti. En halunnut enää yrittää saada ihmisiä tekemään minulle aikaa tai pitää suhteita hengissä silloin, kun toinen ei itse tehnyt juuri mitään niiden eteen.

Jossakin vaiheessa aloin katsoa yksittäisten ihanien tapaamisten lisäksi sitä, millainen ystävyys kokonaisuudessaan oli.

Tämä muutti paljon, koska ystävyyttä on helppo arvioida sen perusteella, miltä tuntuu silloin, kun ollaan yhdessä. Meillä on hauskaa. Pystymme puhumaan. Tunnemme toisemme vuosien takaa. Ystävyys muodostuu kuitenkin myös kaikesta siitä, mitä tapahtuu näiden hetkien ympärillä.

Vastavuoroisuus ei tarkoita sitä, että ystävyyden pitäisi mennä koko ajan tasan.

Minusta tämä on tärkeä erotus. Hyvässäkin ystävyydessä voi tulla pitkiä aikoja, jolloin toinen antaa enemmän. Ihminen sairastuu, eroaa, uupuu tai elämä yksinkertaisesti vie kaiken käytettävissä olevan ajan. Jos ystävyyttä tarkastelee vuosien mittakaavassa, sen ei tarvitse näyttää kirjanpidolta, jossa jokainen soitto ja tapaaminen jaetaan tasan.

Ongelma alkaa olla toinen, jos epätasapaino ei ole vaihe vaan suhteen pysyvä rakenne.

Sinä kysyt, toinen vastaa. Sinä ehdotat, toinen kertoo sopiiko. Sinä joustat, jotta tapaaminen järjestyisi. Kun toisella on asiaa, hän haluaa tulla kuulluksi, mutta sinun asioillesi ei samalla tavalla löydy aikaa tai kiinnostusta. Yksittäisinä tapahtumina mikään näistä ei välttämättä tarkoita paljon. Kun sama asetelma toistuu vuodesta toiseen, se alkaa kertoa siitä, miten vastuu suhteesta on jakautunut.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että ystävän pitäisi nähdä sinua joka viikko osoittaakseen välittävänsä. Ihmisillä on erilaiset elämäntilanteet, erilainen tapa pitää yhteyttä ja erilainen määrä aikaa ystävyyssuhteille. Harvoin tapaavat ihmiset voivat olla toisilleen hyvin läheisiä.

Minua kiinnostaa enemmän se, näkyykö toisessa halu löytää sinut.

Jos hän ei pääse ehdottamanasi päivänä, palaako hän asiaan? Jos sinusta ei kuulu pitkään aikaan, tuleeko hän joskus sinun suuntaasi? Jos kerrot jostakin sinulle tärkeästä, jääkö hän sen äärelle? Jos tarvitset häntä, syntyykö sinulle tunne, että myös sinun elämäsi mahtuu tähän suhteeseen?

Voit tavata jotakuta harvoin ja silti tietää olevasi hänelle tärkeä. Toisen kiinnostusta ei tarvitse jatkuvasti arvailla. Hän muistaa sinulle merkityksellisiä asioita, haluaa tietää mitä sinulle kuuluu ja etsii myös itse mahdollisuuksia nähdä sinua. Suhde ei katoa heti, kun sinä lakkaat työntämästä sitä eteenpäin.

Toisessa ystävyydessä voitte tavata useamminkin ja silti huomaat olevasi jatkuvasti se, joka ylläpitää yhteyttä. Yhdessä voi olla todella hauskaa, vaikka suhteen rakenne olisi epätasapainoinen.

Tämän ymmärtäminen oli minulle tärkeää. Hyvä tapaaminen ei yksin kerro, millainen ystävyyssuhde on.

Jonkun kanssa voi nauraa vatsansa kipeäksi ja viettää upean illan, vaikka suhteen ylläpitäminen olisi vuodesta toiseen vain toisen vastuulla.

Minulle kasvua on ollut se, että olen opetellut katsomaan ihmisen toimintaa kokonaisuutena.

Jos olen pyytänyt tapaamista eikä toinen pääse, minun ei tarvitse etsiä seuraavaa aikaa hänen puolestaan. Hän osaa ehdottaa sitä itse. Jos olen ollut monta kertaa se, joka ottaa yhteyttä, voin antaa seuraavan yhteydenoton tulla toisesta suunnasta.

Tämä ei ole testi, jolla selvitetään, kuka on oikea ystävä. Ihmisille ei tarvitse järjestää salaisia kokeita, joiden läpäisemisestä he eivät edes tiedä.

Voin yksinkertaisesti lakata tekemästä kahden ihmisen osuutta.

Silloin voi joskus tapahtua jotakin hyvin epämiellyttävää. Mitään ei tapahdu. Viikot kuluvat eikä toinen ota yhteyttä. Kukaan ei ehdota seuraavaa tapaamista. Suhde, jonka ajattelit olevan olemassa itsestään, pysyikin liikkeessä suurelta osin siksi, että sinä pidit sitä liikkeessä.

Silloin tekee helposti mieli palata vanhaan. Lähettää taas viesti, keksiä toiselle selitys ja ajatella, että hän vain on tällainen. Voi myös muistella viimeistä ihanaa tapaamista ja käyttää sitä todisteena siitä, että ystävyys on edelleen läheinen.

Minä ajattelen nykyään, että silloin kannattaa ottaa vakavasti myös se, mitä tapahtuu tapaamisten välissä.

Minusta kiinnostavampi kysymys onkin arkisempi: millaisessa suhteessa haluan itse elää?

Haluan ystävyyksiä, joissa voin nauttia toisen seurasta ilman, että minun täytyy samalla kantaa huolta siitä, jatkuuko suhde, jos lakkaan hetkeksi ylläpitämästä sitä. Haluan voida olla kiinnostunut toisesta ilman, että oma kiinnostukseni muuttuu vastuuksi koko suhteesta.

Ja jos toinen ihminen osoittaa minulle toistuvasti, ettei hänellä ole halua tehdä minulle tilaa, yritän nykyään uskoa sitä.

Se voi tuntua ikävältä, varsinkin jos pidän ihmisestä paljon. Toisen kanssa vietetyt hyvät hetket eivät muutu huonoiksi sen vuoksi. Hän voi edelleen olla ihminen, jonka seurassa minun on hauskaa. Samalla voin hyväksyä, ettei hän ehkä halua tai pysty rakentamaan kanssani sellaista ystävyyttä, jota minä ystävyydeltä kaipaan.

Silloin minun ei tarvitse suuttua, tehdä suurta välirikkoa tai päättää, että toinen on huono ihminen. Voin vain lopettaa tekemästä hänen osuuttaan.

Ja katsoa, ketkä ihmiset alkavat tulla minua kohti<3 Lämmöllä, Elena