Syyllisyyden raskas taakka

Syyllisyys on tunne, jonka jokainen meistä kohtaa jossain vaiheessa elämää. Se on luonnollinen ja tärkeä osa ihmisyyttä. Terve syyllisyydentunne toimii omantunnon äänenä, joka ohjaa meitä toimimaan moraalisesti oikein ja ottamaan huomioon toiset ihmiset. Se auttaa meitä tunnistamaan, kun olemme tehneet väärin, ja antaa mahdollisuuden korjata käytöstämme.

Liiallinen syyllisyys voi kuitenkin muuttua taakaksi, varsinkin silloin, kun se juontaa juurensa lapsuuden kokemuksiin. Lapsi, joka kasvaa ympäristössä, jossa hänen täytyy jatkuvasti miellyttää muita tai kantaa perheen tunneperäisiä kuormia, oppii helposti ottamaan vastuuta asioista, jotka eivät oikeasti kuulu hänelle. Kun vanhemmat eivät kanna omaa vastuutaan, lapsi voi omaksua roolin, jossa hän pyrkii pitämään yllä harmoniaa hinnalla millä hyvänsä. Tämä johtaa siihen, että syyllisyys juurtuu syvälle identiteettiin ja saattaa hallita elämää myös aikuisena.

Moni kokee syyllisyyttä jopa siitä, että yrittää päästä irti tästä tunteesta. Ajatukset voivat kiertää kehää: "Olenko kohtuuton, kun valitan? Eikö minun pitäisi vain hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat?" Usein ihmiset vähättelevät omia kokemuksiaan ja ajattelevat, että heidän tulisi vain jatkaa eteenpäin, koska "hyvinhän tässä on pärjätty".

Vapautuminen syyllisyydestä edellyttää kuitenkin ensimmäisenä askeleena vapautumista syyttämisestä. Kun lakkaa etsimästä syyllisiä itsensä tai muiden joukosta, alkaa tie kohti sisäistä vapautta ja tasapainoa. Tämä ei tarkoita virheiden tai vääryyksien unohtamista, vaan niiden käsittelemistä rakentavalla tavalla, joka antaa tilaa muutokselle ja kasvulle.

Miksi tunnemme syyllisyyttä?

Kirpaisee myöntää, mutta kannoin lapsuudestani peräisin olevaa syyllisyyden taakkaa pitkään. Etsin aina jonkun muun syylliseksi – yhteiskunta, perhe, ystävät, puoliso. Kaadoin vastuun omasta pahasta olostani muille, aivan kuten vanhempani olivat tehneet. En osannut erottaa, mistä itse olin vastuussa ja mistä en, ja syyllisyys kietoutui identiteettiini häpeänä.

Lopulta ymmärsin, että pahaan olooni on vain yksi syyllinen: minä itse. Vaikka pahan olon syitä voi olla monia, vain minä annan niille merkityksen ja voin niihin suostua. Syyttäminen vain pahensi omaa tilannettani.

Syyllisyyden vaikutus hyvinvointiin ja ihmissuhteisiin

Lopulta seinät alkoivat kaatua päälle ja syytettävät loppua. Ihmisten loputon syyttely ei enää toiminut, ja jouduin katsomaan peiliin. Pitkän kamppailun jälkeen ymmärsin, että vastuu pahasta olostani oli omani. Hain apua ja aloin vähitellen ottaa vastuuta elämästäni. Ymmärsin, mistä ajattelu- ja käyttäytymismallini kumpusivat, ja aloin muuttaa niitä. Luovuin syyllisten etsimisestä muualta ja käänsin katseen itseeni. Vasta, kun otin täyden vastuun omasta elämästäni, vapauduin syyllisten etsimisestä ja löysin rauhan.

Matka syyllisyyden käsittelyyn

Tämä vapautumisen prosessi ei ollutkaan ihan helppo matka. Se vahvistui tuhansien pettymysten kautta, kokemusten ja harjoittelun kautta. Pikkuhiljaa löysin terveen aikuisen itsestäni ja kasvoin. Se vaati paljon tietoisia valintoja, apua, tukea ja kannustusta, pyrkimistä kohti sitä mitä halusin olla. Se vaati pysähtymistä onnistumisten äärelle, iloa omien valintojen seurauksena koetuista hetkistä. Oli opittava kokonaan uusi elämän ja elämisen tapa, sen sijaan, että toistin lapsuudessa omaksuttua syyttämisen ja syyllisenä olemisen tilaa.

Muutos oli ihan jumalattoman vaikea, (anteeksi vaan teille, jotka toivotte pikakeinoja). Se vaati paljon työtä, kipeitä valintoja ja raskaita päätöksiä. Edelleen se kolkuttelee välillä selkään, mutta nyt en enää taannu lapseksi sen äärellä, vaan katson lempeydellä. Tunnistan sen kun syyllistyn inhimillisiin virheisiin, äkäiseen tiuskimiseen, vastaamatta jättämiseen, huomiotta ottamiseen. Mutta enää en syyllisty siitä, että olen paska ja kukaan ei rakasta minua ja että olen turha ja ettei minun pitäisi lainkaan elää, en syyllisty siihen, että toisen kiukuttelu on minun syytä tai että minun varassani yksin on pitää vuorovaikutusta yllä. En näihin enkä moneen muuhun. Niistä on mahdollista vapautua.

Vapautuminen syyllisyydestä

Usein tällainen herääminen liittyy elämämme erilaisiin kriisitilanteisiin, niin minullakin. Kriisi koski koko elämääni, omaa persoonaa, kuka olen, ura-en ole mitään..., perhettä-siellä niitä syyllisiä asui ja suhteita-kaikki olivat hankalia.

Yhteistä kaikille haasteille oli se, että ainoa tapa, jolla suhtauduin haasteisiin oli pakeneminen ja muiden syyttely. Elämä oli huonoa koska äiti sitä ja isä tätä, kaverit tuota ja elämä sitä....minulla ei ollut mitään työkaluja näistä hankaluuksista selviytymiseen. Joten käytin sitä helpointa ja ainoaa keinoa, minkä olin oppinut.

Olin oppinut, että kun minä otan syyt niskoilleni, pääsen helpolla. Kun minä olen paha ja ilkeä ja ärsyttävä. Niin muiden siis täytyy olla hyviä. Opin kääntämään syyllistävän katseeni itseen. Näin oli helpompaa.

Kuitenkin sen taakan kantaminen oli raskasta. Ja lopulta kevensin sitä kääntämällä syyn muihin. Näin vastoinkäymiset merkkinä, että olen huono ja tyhmä ja sitä ja tätä. Aloin kääntämään syyn muihin, koska muut niin minä. Syytin itseäni ja syytin muita, elin limbossa jossa syyllisten etsiminen oli päivätyöni. Helvetti, aina oli löydettävä joku!

En nähdyt eroa itseni ja käyttäytymiseni välillä, ne olivat yhtä. Kun tein väärin, olin paska ja kun joku muu teki väärin, hän oli paska.

Mikään tapahtuma ei saanut minua tutkimaan; että hei:

• Mitä tässä tapahtuu?
• Mitä tunteita herää?
• Miksi toimin kuten toimin, mitä tavoittelen?
• Miksi toinen ehkä toimii noin?
• Pitäisiköhän jutella?

Nämä kriisit kuitenkin saattoivat tienhaaraan, jossa oli tehtävä suuria valintoja. Valitsin monta kertaa väärin ja palasin vanhoille poluille, mutta maailma oli sitä mieltä, että tarjoillaan lisää ja lopulta minäkin väsyin ja kun muuta keinoa ei ollut alkaa kasvamaan. Päätin: kuolen tai kasvan ja valitsin kasvun.

Ja kun syyllistämisen ja syyllistymisen sijaan aloin katkomaan haitallisia ihmissuhteita, repimään irti kivuliaita ja tuttuja toimintamalleja, alkoi ihmeitä tapahtumaan.

Vinkkejä, kuinka todella vapautua syyllisyydestä ja ottaa vastuu elämästä?

1. en ole vastuussa muiden käyttäytymisestä - vain omastani
2. en ole vastuussa muiden tunteista - vain omistani
3. en ole tilivelvollinen valinnoistani
4. en ole vastuussa toisten valinnoista
5. muiden valinnat harvoin liittyvät minuun, se kertoo heistä - ei minusta
6. tunnistan terveen syyllisyyden ja epäterveen eron - kun teen väärin saankin tuntea syyllisyyttä, kun en ole tehnyt mitään, en ole myöskään syyllinen
7. muiden syyllistämistä ei tarvitse ottaa vastaan - voin sanoa, kiitos mutta ei kiitos, pidä sinä vaan
8. en ole parempi syyllistäessäni muita, en vapauta itseäni sillä

Ja näiden keinojen avulla, rapistelin syyllisyyden hiljalleen niskastani. Lopetin vanhempieni ja muiden ihmisten syyttelyn, maailman syyttelyn. Aloin tehdä itsenäisiä päätöksiä. Jos en itse kanna vastuuta elämästäni, en voi voida hyvin.

Kun kannan voin syyttää vain itseäni valinnoistani ja halutessani muuttaa asioita.

Häpeän ja syyllisyyden erottaminen

Syyllisyys tehdyistä asioista tai tekemättä jättämisistä on rehellistä pohdiskelua elämän valinnoista. Häpeään ja epäterveeseen syyllisyyteen kääntyy kokemus, kun armottomana arvostelemme ihmisyyttämme, tapaamme olla ja itseämme sellaisena kuin olemme.

Syyllisyys viittaa aina tekemiseen ja sen lähisukulainen häpeä taas olemiseen. Syyllisyys ilman syyllisyyttä ei mahdollista itsen aitoa tutkimista - se lukitsee jo varhain koetun pettymyksen kokemuksen johonkin niin syvälle, ettei sitä pääse tutkimaan. On helpompaa kantaa syyllisyys itse ja kaataa sitä muiden kannettavaksi, kuin aidosti lähteä tutkimaan:

- Mihin minä oikeasti olen syyllinen?

-Olenko minä syyllinen?

- Kenen vastuulla on mikäkin asia.

Vauriot omanarvontunteessa syntyvät varhaisissa vuorovaikutustilanteissa. Vetäytyvä aikuinen, ohittaminen, kiire, mitätöinti ja monet muut seikat osoittavat lapselle, etten ole tärkeä. Olen mitätön, olen turha. Olen häpeällinen olento, edes äiti ei jaksa antaa aikaa minulle. Ja näin syntyy pettymys itseen, syntyy tulkinta, että en ollutkaan tarpeeksi rakastettava. Me jokainen kaipaamme arvostusta, rakkautta, aikaa, rakastavia katseita, kosketuksia ja kannattelua. Ilman niitä olemme ilmaa. Vaikka lapsen lojaalius vanhempaa kohtaan on ehdotonta, haavat jäävät, kun kohtaaminen puuttuu. 

Kaikki kipeä, mikä on koettu, on koettu vuorovaikutuksessa ja vain siinä, turvallisessa kannattelussa, se voi eheytyä. Kannatteleva kokemus on luottamuksen löytyminen ilman pelkoa tuomituksi ja vähätellyksi tuloa. Meissä jokaisessa on vikaa, jokainen teemme virheitä ja samaan aikaan, jokainen olemme rakastettavia aitoja olentoja.  

Toiset meistä ovat herkempiä syyllisyyden kokemiseen ja kun kokemus on raskas, sitä mieluummin sen piiottaa. Ja kun kokee, että on arvoton ja turha, miksi sellaista tutkiman ja tonkimaan, ketä kiinnostaa, kuka jaksaa? Kun on liian monta kokemusta, ettei kukaan jaksa, miksi yrittää edes. Kuka haluaisi kuunnella? Kuka jaksaisi minua? Kuka jaksaisi kuulla, kun itsekin välttelen vaikeita tunteitani.

Kuinka vapautua syyllisyydestä?

Minulla meni vuosia, kun kerroin itselleni sisäistämääni tarinaa, joka kuului jotenkin näin: Olen täysi paska, luuseri, kukaan ei rakasta minua, teen joka paikassa virheitä ja kaikki vihaavat minua. Yhtä hyvin voisin kuolla pois.

Kesti jumalattoman kauan, että terapian avulla opin kysymään itseltäni:

• Mitä minulle on tehty tai sanottu?
• Onko minua mitätöity tai häpäisty? Kuka niin teki?
• Miltä tämä kaikki tuntui? Miten se vaikutti minuun?
• Onko minua kehuttu ja kannustettu?
• Onko mahdollista, että en olekaan tehnyt aina väärin, vaan että minulle on tehty väärin?
• Voisiko olla, että sanoja onkin väärässä, enkä minä?
• Onko mahdollista, että minä en ole vääränlainen (tyhmä, luuseri, idiootti), vaan että minua on kohdeltu väärin? 
• Onko minulta pyydetty anteeksi? Onko minulle selitetty asioita, vai vaan käsketty ja komennettu?

Kukaan, kuka kohteli minua väärin, ei tehnyt sitä tahallaan ja tarkoituksella, tahdon uskoa niin, mutta totuus on silti hyvä nähdä. On hyvä kysyä ja tietää, että mitä oikeasti tapahtui??? Vain niin voi vapautua syyllisyydestä.

Voisitko sinä kysyä itseltäsi:

• Mitä minulle tapahtui?
• Miten se vaikutti minuun?
• Mitä aloin tekemään sen johdosta?
• Mitä jätin tekemättä?
• Mitkä olivat minun oikeuksia, joita rikottiin?
• Mitä jäin vaille? Mitä kaipaamaan?
• Mihin oikeasti olin syyllinen, mihin joku muu?

Ja kun kysymykset ovat suuria, niiden pohtiminen usein kaipaa kannattelua.

Olethan yhteydessä kun haluat tutkia syyllisyyttäsi, riittämättömyyttäsi tai kipuasi häpeän kanssa yhdessä: www.nettiaika.fi/omimo

Suurella Lämmöllä ja Rakkaudella, Elena