Kouluihin läsnäolotaidot

    Olen usean vuoden ajan ihmetellyt suomalaista koulumaailmaa.

    Se on hienointa maailmassa, palkittua ja ylistettyä. Kouluilla kiertää ihmisiä ympäri maailmaa ihmettelemässä upeaa systeemiämme. Miksi ihmeessä? Minun mielestäni kouluissa ei voida hyvin. Kouluissa tavoitellaan hyviä asioita, mutta usein väärin keinoin. Yritetään opetella ensin ulkoa kertotaulu ja hienon näköiset kirjaimet. Suurelta osalta, tämä onnistuu- varsinkin niiltä, joilla kotiolot takaavat turvan ja onnellisen kasvun. Mutta ne lapset, joilta nämä taidot ja turva puuttuvat, miten heidän käy?

     

    Uusi opetussuunntelma korostaa oppilaan vastuuta, voiko lasta, pientä tai isoa valtuuttaa ottamaan vastuu omasta elämästän, jos vanhemmat eivät siinä kykene auttamaan edes vähemmillä vastuilla? Miksi koulussa ei opeteta lapsia elämää varten? Anneta oppia, joka opettaisi heitä elämään onnellisesti.

     

    Olin viime kevään pilotoimassa omaa unelmaani eräällä koululla, ajatuksena oli tuoda kouluun läsnäoleva aikuinen, joka on lapsia varten. Ottaa kontaktia oppilaisiin ja olla se, johon voi ottaa kontaktia, olla lähellä ja läsnä, mutta opettamatta perinteisiä aineita, vaikka opettaja koulutukseltani olenkin. Vaan tuoda lapsille sitä tärkeintä taitoa: elämään oppimista.

     

    Koulusisko projetktissani, jolla nimellä pilotti toteutettiin, eräs oppilas kiteytti asian mielestäni täydellisesti: ”Koulussa opettajat opettavat aineita, mutta Katja opettaa elämää.” 

     

    Ajattelen että oppimaan voi oppia vasta kun on oppinut elämään, ymmärtämään itsensä, toiset ja näiden yhteys. Koulun tärkein tarkoitus tulisi olla auttaa meitä löytämään elämälle ja olemiselle merkitys? Jos meiltä puuttuu tämä yhteys itseen, koulupäivä kuluu ponnisteluun, pätemiseen, yhteyden hakemiseen ja pahoinvointiin, kun tuntuu ettei riitä sellaisenaan. Miten sellaisessa ilmapiirissä, joka sisällä vallitsee, voi oppia?

     

    Kaikki, aikuiset ja lapset haluavat kuulua johonkin, olla rakastettuja ja saada rakastaa. Olla hyväksyttyjä ja tärkeitä.

     

    Kun seuraa elämää ja vaikka opettajanhuoneita, jossa olen viimeiset 7 vuotta kulkenut, syynä voi olla se, että edes aikuiset eivät hallitse näitä taitoja – päättäjät, vanhemmat tai poliitikot, jotka päättävät opetussuunnitelmasta. Eivät tiedä kuin paperilla, miltä tolalla asiat ovat. Ja paperi on helppo tehdä kauniiksi. Tilastot eivät. Lehdet eivät, miksi niitä ei uskota?

     

    Jos aikuisilta ovat nämä samat asiat kadoksissa. Kuka minä olen, mitä tahdon, miten minun tulisi elää? Kuinka kohtelen muita tai mikä on tärkeintä elämässä? Niin kuinka voi auttaa lapsia näkemään elämän koko kirjon jos sitä ei näe itsekään?

     

    Elämäntaidon opettelu on asia johon koulutuksen pitäisi ihan ensimmäisenä puuttua. Ei kaataa vastuuta lapsille vaan ensin varhaisen avun ja matalan tuen keinoin puuttua kasvattamaan tervettä sukupolvea, ei näyttämään paperilla hienoa suunnitelmaa opetuksen tehostamiseksi.

     

    Olisi ensiarvoisen tärkeää oppia tunnistamaan omia tunteitaan, käsittelemään niitä, hyväksymään erilaisuus, elämään rehellisesti ja rakentavasti kommunikoiden. Oppia kohtaamaan vastoinkäymisiä, keskittyä hyvien asioiden äärelle, nähdä hyvää. 

    Meille tapahtuu paljon enemmän hyviä asioita päivässä kuin huonoja, mutta silti kiinnitymme helpommin niihin negatiivisiin, jotka saavat valla ajatuksissa.

    Meidän tärkein keinomme selvitä on oppia hyväksymään, kohtamaan ja hallitsemaan tunteemme.

     

    Miksi tätä ei opeteta koulussa? 

     

    Elämäntaitojen oppiminen estää syrjäytymistä, koska olemme kokonaisuus, jossa mieli ei pääse pakoon kehoa, eikä keho mieltä. 

     

    Kommentoi ja jaa artikkelia, jos koet sen yhtä tärkeäksi kuin minä!